torstai 10. maaliskuuta 2016

Mistä mä oon tullu?

Mietin joskus, mistä olen saanut kilpailuviettini. Minut parhaiten tuntevat tietävät, kuinka paljon vihaan hävitä. Vanhempani ovat kokeneet nämä hetket lähimpää ja vahvimpina. Iän myötä olen oppinut ottamaan tietyt leikkimieliset kilpailut kevyemmin, vaikka yrittäisinkin tosissani; maailma ei kaatuisi, vaikka häviäisin pingismatsin Santiksen sotkussa. Toista se oli ennen.

Minulla on joitain muistikuvia lapsuudestani, joille olen jälkeenpäin naurahdellut, mutta joista olen myös tajunnut, että olen aina ollut samanlainen.

Olimme yhtenä kesänä isovanhempieni tilalla Ruovedellä, jossa pelattin perinteiden mukaisesti Isät vs Pojat -salibandyottelu. Tällä kertaa isukit olivatkin päättäneet, etteivät anna meidän voittaa heti ekaa peliä.

Tulos: isät voittivat maalilla. Kaikki tulivat kentältä pois vaatteet likaisina, polvet ja kyynärpäät verellä ja ruvilla, pojat tappiosta itkien ja isät aivan uupuneina. Ei ollutkaan ihan helppo matsi isukeille.

Olisinkohan ollut 5- tai 6-vuotias, kun äiti halusi minun menevän puheterapeutille, kun en osannut lausua r-kirjainta kunnolla. Tiedättehän, klassinen pienen lapsen rotasismi, joka kuulostaa etenkin silloin omaan korvaan aivan hemmetin typerältä. Pelkele. Eihän sillä ole loppupeleissä mitään merkitystä pystyykö sen lausumaan vai ei. No, kun kuulin äidin kuningasideasta, lukittauduin huoneeseeni moneksi tunniksi, enkä tullut ulos, ennen kuin osasin sanoa ÄRRRR. Illalla osasin. Ei tarvittu puheterapiaa. PeRkele.

Sama päättäväisyys ja voitonhalu on pysynyt mukanani läpi tähänastisen elämäni. Ala-asteella minulla oli jopa eräänlainen dilemma. En halunnut luokittautua nörtiksi tai lukutoukaksi, mutta halusin poikkeuksetta saada kokeista parhaat tulokset. Mitä parempi olin jossain aineessa, sitä tärkeämpää oli, että olin paras.




Kaikki ovat varmasti nähneet vastaavia quoteja Instagramissa, Twitterissä ja vaikka Facebookissa. Motivaatiokuvien määrä somessa on valtava, josta kiitos kuuluu muun muassa nykyiselle fitness- ja treenitrendille. Monet hehkuttavat esimerkiksi juuri tämänkaltaista quotea, kuin tuossa yllä.

Never forget where you came from.

Minulla on ollut jäätävän vaikeaa samaistua tuohon. Olen monesti funtsinut, mistä minä tulen. Mikä minun tarinassani on erikoista, vai onko mikään mitenkään spesiaalia. Olen kahden lääkärin lapsi, joka pärjäsi koulussa hyvin ja joka valittiin aina ensimmäisten joukossa koulun liikkatunneilla. Minua ei kiusattu enkä kokenut olevani ulkopuolinen. Olin kai tylsää harmaata massaa. Itä-Helsingin ja Tapiolan kasvatteja. Wau.

En ole joutunut tekemään yötöitä baareissa niin kuin Alexis Sanchez. Minua ei erotettu koulusta heitettyäni opettajaa tuolilla, koska tämä pilkkasi perheeni taloustilannetta, kuten Cristiano Ronaldoa. Minun ei tarvinnut pelata kaduilla ilman kenkiä, kuten niin monen nykyisen ja entisen huippupelaajan piti. Mikä oli minun juttuni?

Olin ikään kuin tyhjiössä. Ei minulla ollut mitään tarinaa, joka motivoisi ja kannustaisi pikkulapsia tulevaisuudessa suurtekoihin. En ole seissyt tuhansien ihmisten edessä ja sanonut "I have a dream..".

Löin sen ajatuksen lopulta sivuun, enkä halunnut enää miettiä sitä enää. Olin päässyt ajatuksenharhailussani niin pitkälle, että pohdin onko minusta huippufutaajaksi, kun en ole kokenut lapsuudessani suuria vastoinkäymisiä.

Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin.

Minä olen aina ollut tällainen. Kummatkin vanhempani ovat arvostetussa ammatissa, jonka koulutukseen pääsy ei ole ihan helpoimmasta päästä. Kummatkin ovat tehneet kunnioitettavaa uraa omalla sarallaan. Serkkuni opiskelee Helsingin oikeistieteellisessä. Enoni on entinen koripallon suomenmestari ja maajoukkuepelaaja. Tyttöystäväni on muodostelmaluistelun maailmanmestari. Kaikki perheenjäseneni ovat harrastaneet kilpaurheilua jossain muodossa. Tähän minä kasvoin.

Tajusin, etten tarvitse dramaattista nyyhkytarinaa voidakseni toteuttaa unelmani. Minut on kasvatettu toteuttaakseni unelmani. Olen tullut perheestä, jossa halutaan onnistua ja olla hyviä, ja minä haluan olla paras.

Mä OLEN seissyt kymmenientuhansien ihmisten edessä ja sanonut "I have a dream..". Sitä unelmaa mä ajan edelleen takaa, joka päivä. Ja tiedän, että niin tekee mun perhekin.

Täältä mä tuun.


Kuva: Jonni Vihtkari

lauantai 6. helmikuuta 2016

Tänään jäljellä


Alle 50. Alle kolmannes palvelusta jäljellä. Tuntuu aika hyvältä. Palvelus on sujunut pääpiirteittäin hyvin ja onnistuneesti, ainakin omalta osalta. Raskain osuus on jo takanapäin, mutta vielä on jotain jäljellä..

Aina on jotain jäljellä.

Tänään on jäljellä alle 50 aamua varusmiespalvelusta.

Tänään on jäljellä 63 aamua uuden Veikkausliiga-kauden alkuun.

Tänään on jäljellä 177 aamua opintojen alkamiseen.

Tänään on jäljellä äärimmäisen epämääräinen määrä aamuja muuttoon.

Ja niin edespäin.


Meillä on hämmentävä tapa laskea päiviä seuraaviin isoihin tapahtumiin. Odottavan aika on pitkä. Päivien laskeminen ei sitä aikaa nopeuta tai lyhennä. Minusta se vain tuntuu turhauttavalta; ei se neula heinäsuovastakaan löydy sen nopeammin jos niitä heiniä poimii yksi kerrallaan. Eikä etenkään, jos joka hemmetin neulan laskee. Ennemmin tai myöhemmin se neula kuitenkin löytyy. Aamut loppuvat ja se odotettu päivä saapuu. Mitä sitä turia hätäilemään.

Minusta on paljon hauskempaa katsoa jäljellä olevaa aikaa. Mitä kaikkea siinä ehtii tekemään, miten sen voi käyttää, voinko tehdä siitä erityisestä päivästä vielä paremman jäljellä olevan ajan avulla?

Se järjestelmällisyys, millä jotkut rakentavat aikataulutuksensa, on suorastaan taidetta. On mahtavaa, että tiedän tarkalleen, mitä osa-aluetta harjoittelemme ensi viikon tiistaina treeneissä. Tiedän myös, millaista sotilaskoulutusta on minäkin päivänä. Voin helposti arvioida päivän kokonaiskuormittavuuden ja päättää sen mukaan, mitä teen jäljellä olevalla ajalla. Joskus päivät ovat täynnä ohjelmaa, mutta siihen on helpompi suhtautua, kun sen tietää etukäteen. On helpompaa, kun tietää minä päivänä pitää painella treeneistä suoraan asuntoesittelyyn, tai millon kassulla on koulutusta aamukasista iltakuuteen.

Mutta kaikista autuaallisin tunne saattaa kuitenkin olla se, kun kalenterissa on täysin tyhjää. Nada. Inget. Ei mitään. Joskus minä tarvitsen niitä päiviä. En tarkoita asioiden lykkäystä tai viivyttelyä, vaan yksinkertaisesti sitä, kun tiedän ettei tänään tarvitse tehdä MITÄÄN JOS EN HALUA! Ai että! Akkujen latauspäivä niin sanotusti. :) Niinä päivinä voi hyvin tehdä jotain täysin extemporea, jos haluaa, mut hei, ei oo pakko. Yleensä painetaan bulilla, mut joskus otetaan iisisti.

Muista ottaa oma aikasi. Mieti, mitä sillä haluat tehdä. Käytä aikasi joskus vain sinulle itsellesi.

Aamuja on kyllä jäljellä.

-CE