"Mä oon Ronaldo!" "Kato, nyt mä vedän ku Beckham!" "Oo, Zizou vie koko kentän.. Maaliii!!" "Mä oon Iker!"
Kuka ei kuulu joukkoon? No minä tietysti, eli Iker Casillas. Naperoina leikimme aina pihapeleissä maailman suurimpia tähtiä. Peleissä oli poikkeuksetta mukana brassi-Ronaldo, Ronaldinho, Zidane, Raúl, Luis Figo, Roberto Carlos, Guti, ynnnä muut maailman suurimmat tähdet. Litmasta, Hyypiää ja Niemeä unohtamatta. He olivat meille esikuvia. Sankareita.
Ensikosketukseni huippumaalivahteihin sain ala-asteen liikuntatunnilla, kun parhaalla kaverillani oli Juventuksen vaaleanpunainen maalivahdinpaita päällä ja nauroin, että kuka toi muka on. Kaveri vastasi "eksä muka tiedä?
Gianluigi Buffon, maailman paras maalivahti!" Nykyään useimmat keksivät saman tien, miksi koiramme nimi on Gigi.
Pelasin silloin sekä maalissa että kentällä, mutta fanitin kenttäpelaajia samalla tavalla kuin muutkin. Treenasin kesäisin Beckhamin vapareita kuten muutkin ja vietin suurimman osan kesälomista joko futista pelaten tai arvokisoja katsellen. Jos ottelu ei päättynyt kuten halusin, korjasin asian saman tien takapihalla. Ennen vuotta 2010 Espanja oli voittanut maailmanmestaruuden ainoastaan mökkimme takapihalla. Ja Iker oli pitänyt nollat jokaisessa pelissä.
Idoli
Tänään kuulin ehkäpä surullisimman uutisen tähänastisella urallani. Iker Casillas Fernández jättää Real Madridin ja siirtyy FC Portoon. Elämäni suurin esikuva jalkapallokentiltä jättää oman kasvattiseuransa (mitä ilmeisemmin) hiukan ristiriitaisissa tunnelmissa. En tunne enää mitään sympatiaa Los Blancosia kohtaan, mutta ei siitä sen enempää. Jatkot siitä muualla.
Iker Casillas on aina ollut minulle suurin esikuva. Minulla on ollut lukuisia esikuvia elämässäni, aina perheenjäsenistä urheilijoihin, mutta San Iker on ollut suurin kaikista. Suurimpia unelmiani on saada pelata häntä vastaan, mutta päivä päivältä se vaikuttaa hiukan kaukaisemmalta, mutta samalla myös mahdollisemmalta. Uramme kun ovat vähän eri vaiheissa..
Sankaruudesta todellisuuteen
Ala-asteen välitunneilla emme ajatelleet, että ehkä joku päivä pienet lapset pelaavat kuvitellen olevan me. Eläydyimme vain hetkeen. Sekunnissa hiekkakenttä valkoisine aitoineen muuttui Santiago Bernabeuksi tai Old Traffordiksi. Kentälle juoksivat Andrea Pirlo, Dennis Bergkamp ja Kaká. Champions Leaguen finaali oli käynnissä.
Iän myötä etenin HJK:n junioriportaassa eteenpäin. Ville Wallén oli tullut tutuksi nimeksi ja kasvoksi edustusjoukkueen peleistä. "Makeeta, toi pelaa HJK:n edarissa!" ajattelin. Eräänä päivänä Wallu oli yhtäkkiä vetämässä meille treeenejä, enkä voinut olla hymyilemättä. Yksi esikuvistani oli valmentamassa minua! Silloin en edes voinut kuvitella, että olisin pelannut hänen kanssaan samassa joukkueessa, mutta niin vain kävi. Ville Wallén, yksi Veikkausliigan parhaista maalivahdeista ja minä, 19 vuotta nuorempi, pulska räkänokka, samassa joukkueessa.
Kun harjoittelin ensimmäisiä vuosia HJK:n edustusjoukkueen kanssa, tapasin enemmän tai vähemmän kaikki suurimmat esikuvani suomalaisesta jalkapalloilusta. Sain jopa kunnian harjoitella suurimman osan kanssa, ja jopa pelata esimerkiksi Teemu Tainion ja Mikael Forsselin kanssa. Muistan ihmetelleeni, että mihin tässä on jouduttu, kun eräiden treenien jälkeen Perparim Hetemaj nöyryytti minua pukukopissa aivan täysin. Perpa kyseli minulta kaikenlaista ja hämmensi minua parhaansa mukaan, siinä hyvin onnistuen. Kun Sebastian Sorsa sitten kysyi Perpalta, että mitä ihmettä sä touhuat, repesi Perpa melkoiseen nauruun ja tajusin, miksi kysymyksissä ei ollut päätä eikä häntää. Kilttinä 15-vuotiaana yritin vain vastata parhaani mukaan täysin aivottomiin kysymyksiin. Olin yhtäkkiä samassa maailmassa sankareideni kanssa. Enkä enää halunnut koskaan pois. Miklun ja Väykän ihastelu telkkarista, kun Suomi pelasi 3-3 Saksaa vastaan Olympiastadionilla, oli vaihtunut normaaliin jutteluun telkkarisarjoista ja huonojen läppien heittämiseen.
Will the tables turn?
Sitten tuli se päivä. Puhelimeni värähti Twitter-maininnan merkiksi. Avasin puhelimen ja katsoin alla olevaa twiittiä hämilläni. En meinanut hetkeen uskoa lukemaani.
Pieni napero pelaa pihapelejä, aivan kuten mekin pelasimme nuorempana. Mutta pelissä ei ollut mukana Antti Niemi tai Iker Casillas, vaan minä. Ylpeyden tunne oli melkolailla uskomaton. Se oli hieno hetki. Virstanpylväs, tavallaan. Asiallahan toki saattoi olla tekemistä sen kanssa, että Jani Meriläinen on valmentanut minua juniorimaajoukkueissa, mutta päätin olla siitä välittämättä..
Olin useasti ennen sitä leikkinyt ajatuksella, että milloin tulee päivä, kun kävelen pikkupoikien pihapelin ohi ja kuulen, kuinka Nikolai Alho upottaa vaparin Rapid Wienin verkkoon, tai kun Tim Väyrynen upottaa upean kaukolaukauksen JJK:ta vastaan. Nyt se tuli, tosin somen välityksellä.
Esikuvat ovat hyväksi, sanoi kuka mitä tahansa.
Useiden tutkimusten mukaan nuoret urheilijat eivät tarvitse esikuvia. Olen tästä eri mieltä. Olkoot teillä vaikka mitä todisteita puolellanne, mutta minulla on monet kokemukset siitä, miten Iker Casillasin loistotorjunnat ovat puskeneet minua eteenpäin urallani. Ne kiksit mitkä sain, kun näin San Ikerin lämmittelevän Olympiastadionilla näytösottelun jälkeen, olivat käsittämättömät. Kehtaako joku väittää, ettei niitä muka tarvita? Voi kyllä tarvitaan.
Minä uskon Suomen jalkapallon nousuun. Yksi hetki, jolloin tiedämme tehneen jotain oikein, on kun kuulemme pienten lasten pelaavan pihapeleissään Stadin Derbyjä. Kun Fredrik Lassas upottaa upean skoden yläriman kautta RoPsin verkkoon. Kun Robin Lodin kaukolaukaus vie Suomen arvokisoihin.
Silloin ei enää tarvita Steven Gerrardeja, Neymareita tai Thiago Silvoja. Heillä on omat sankarinsa.
Mä oon Nikolai Alho! Mä oon Jugi Halme! Mä oon Mosa! Mä oon Serge Atakay!
-CE
